Siirry pääsisältöön

Raaka akatemia ja mediagiljotiini



Himasen tiede ja kilpailutuslainsäädäntö

Tällä viikolla mediassa on nostettu filosofi Pekka Himanen ja hänen tieteelliset ansionsa - Himasen pätevyys ja osaaminen on asetettu kriittiseen valokeilaan. Anu Silfverbergin ja Johanna Vehkoon sinänsä perusteellisessa ja hyvin kirjoitetussa artikkelissa nostetaan esiin asiallinen kysymys, miksei Himasen yksin omistaman ja edustaman Sofos Oy:n saamaa tulevaisuusselontekoprojektia kilpailutettu, kuten kilpailulainsäädöntö edellyttää.

Asian tekee nolommaksi se, että projektin tilaajana oli Valtioneuvoston kanslia ja siellä pääministeri Jyrki Kataisen esikunta. On perusteltua kysyä, miksi valtiovalta tilaa tunnetulta filosofilta kysymyksiä, jotka liittyvät mm. hyvinvointivaltion ja sosiaalitukijärjestelmän uudistuksiin. Itse luin Sinisen kirjan tuoreeltaan ja julkisuudessa esittämäni kommentit ja pohdinnat siitä eivät olleet mairittelevia - huomasi, ettei Himanen ollut sosiaalipoliitikko ja jotkut lauseet olivat täynnä finglishiä, jonka sisään verhottiin se, ettei niissä oikeastaan sanottu mitään.

Mutta kilpailutuslaki mahdollistaa tutkimusprojektien teettämisen ilman kilpailutusta. Asia nousee esille Silverbergin ja Vehkoon artikkelissa ohimennen Tekesin entisen pääjohtajan Veli-Pekka Saarnivaaran kommentissa, jossa hän kertoo Tekesin lakimiesten todenneen asian laillisuuden sekä pääministeri Kataisen antamassa lausunnossa eduskunnalle. Artikkelia kommentoiva media on nostanut kilpailumattomuuden omaksi kärjekseen, jota ihmettelen, koska siinähän ei ole tapahtunut mitään laitonta. Olikohan tämä yksi alkuperäisen artikkelin toimittajienkin näkökulmista, jonka laittomuus hävisi tutkivan jutun kuluessa savuna ilmaan.

Politiikkoja arvostellaan, ettei päätöksenteon takana ole tutkimustietoa - kun he haluavat tutkimusta, arvostellaan, että väärin tilattu.

Siitä nousi sitten toiseksi kärjeksi se, miten Valtioneuvoston kanslian painostus tai kehoitus sai Tekesin, Sitran ja Suomen Akatemian rahoittamaan selontekoa, vaikkei tutkimus kenties olisikaan saanut rahoitusta normaalien hakemusmenettelyjen kautta. Mutta, missä on pihvi? Eikö yhteiskuntamme johtava ja demokraattisesti valittu korkein toimeenpaneva elin eli valtioneuvosto ja sen kanslia voisi tilata tutkimuksen keneltä haluaa? Eikö heidät ole valittu tekemään päätöksiä - en näe asiassa mitään moraalisesti tuomittavaa.

Akatemia on karu paikka, jossa vallitsevat viidakon lait

Filosofia on haastava tieteenala. Akateeminen maailma on haastava työpaikka. Yliopistomaailman virat koostuvat määräaikaisista tutkijapesteistä tai lehtoraateista. Määräaikaisuus, alhainen palkkataso ja kilpaileminen samoista rahoituslähteistä kollegoiden kanssa myrkyttävät monen yliopistolaitoksen työilmapiiriä.

Kateus ja selkäänpuukottaminen eivät ole tuntemattomia kampuksilla. Toimittajatkin toteavat artikkelinsa lopussa, että yliopiston käytäväpuheissa Himanen on konsultti, joka vei tutkijoilta rahat. Tähän olisi voinut pureutua lähemminkin. Lausunnonantajia, jonkun toisen työn arvioimiseen ja arvostelemisene on helppo löytää yliopistojen tutkijahuoneista. Aina löytyy tutkija, joka edustaa vastakkaista koulukuntaa, kuin joku toinen ja voi vilpittömästi omasta näkökulmastaan torpata toisen koulukunnan edustajan ajatukset tieteellisesti arvottomiksi.


Yksi Himasen työn arvioijista artikkelissa oli kansainvälisen politiikan professori, joka etsi Himasesta mainintoja tutkimusalansa näkökulmasta. Himasen hakkeriyhteiskuntaan on viitattu paljon, "mutta se ei ole tutkimus". Olisiko Platonin Valtio tutkimus? Hakkeriyhteiskunta on mielestäni ihan mukiinmenevä teos - ja siinä Himanen on oikeasti esittänyt ensimmäisenä originaalin, aiemmin tuntemattoman ajatuksen. Ajatuksen, joka on jäänyt elämään. Mitä muuta filosofilta tarvitaan. Moni tiedemies ei pääse yhteenkään omaan ajatukseen tai näkökulmaan koko uransa aikana.

Tutkijakammioista löytyy toimittaja tukemaan vaikka millaista journalistista näkökulmaa

Toimittajaystäväni totesi eräässä keskustelussa, että yliopisto on toimittajan aarreaitta. Teitpä juttua lähes mistä tahansa, niin aina yliopistolta löytyy tutkija, jonka kanta tukee toimittajan valitsemaa näkökulmaa. Näiden näkökulmaa tukevien tutkijoiden löytäminen ei ole edes vaikeaa. Tämä on yleisesti tunnettu asia toimittajapiireissä, tavallisille lukijoille tätä ei kerrota. Toimittajat Silvferberg ja Vehkoo onnistuvat tässä hyvin. Teoreettisen filosofian edustaja arvostelee käytännöllisen filosofian koulukunnan edustajaa. Hieman sama, jos neoliberalistisen taloustieteen professori pohtisi keynesiläisen tutkijan tutkimusten arvoa ja arvostusta.

Silfverbergin ja Vehkoon tykki ampuu kovilla, mutta maaliin osutaan harvoin?

Silfvergergin ja Vehkoon artikkeli olisi voinut kaikilla tavoin olla erittäin ansiokas journalistinen taidonnäyte, mutta se ampuu liian laajalla sihdillä ja tuntuu, että kirjoittajat eivät uskalla päästää käsistään artikkelinkirjoitusvaiheessa vääräksi osoittautuneita ennakkoluulojaan. Jos "hidas journalismi tarkoittaa" useiden näkökulmien esiintuomista ja oman näkökulman kanssa ristiriitaisten asioiden vähättelemistä - tai niitä esittäneiden henkilöiden dissaamista - niin tällainen hidas journalismi ei ole minua varten. Tiivistäminen ja karsiminen "hitaan journalismin" sijaan olisi tuonut paremmin selville sen, mitä toimittajat hakevat, jutussa oli liikaa näkökulmia, joista monet ovat mielestäni jopa kummallisia.

Artikkeli on kuin jokaiselle jotakin ja valitettavasti sen [mahdollisesti] lukeneet toimittajat kommentoivat sitä pienestä ja kapeasta näkökulmasta. Artikkelissa nostettiin esiin ainakin seuraavanlaisia näkökulmia ja väitteitä.

  1. Himanen on omituinen intellektuelli, hikari ja väitteli 20-vuotiaana tohtoriksi. Miksi artikkelissa tuodaan omituinen Himasen kahdeksannella luokalla tunteneen henkilön mielipide "kahdeksasluokkalaisesta intellektuellihikarista". Miten se liittyy artikkelin käsittelemään aiheeseen.
  2. Himanen ei ole toimittajien ja heidän kaivamiensa asiantuntijoiden mukaan julkaissut mitään tieteellisesti arvokasta. Tosin Esa Saarinen esittää artikkelissa eriävän mielipiteensä, mutta se saadaan arveluttavaan valoon puhuttaessa julkisuutta rakastavasta filosofikuningas Saarisesta ja hänen prinssistään Himasesta.
  3. Himanen toistaa tutkimuksissaan samoja asioita ja nostaa esiin samanlaisia sanoja. Mikä tässä on uutta? Monet tutkijat tutkivat samaa asiaa, kiertävät saman aiheen ympärillä ja kehittyvät tutkimusalassaan sen johtavaksi asiantuntijaksi. Monet julkaisevat käytönnössä jopa samoja artikkeleita eri kielisinä versioina tuomatta juuri paljoa uutta aiemmin kirjoittamaansa. Kaikki artikkelit ovat kuitenkin ns. julkaisuja.
  4. Himasen tutkimukset eivät ole tutkimuksia vaan pamfletteja. Olen lukenut monia filosofisia teoksia ja artikkeleja, jotka voisi luetella pamfletinomaisiksi. Eivät ne sitä välttämättä kuitenkaan ole. Filosofia on viisauden rakastamista ja sitä ei voi aina pukea tutkimukselliseen muottiin. Rakkaus ja kaavamaisuus eivät sovi yhteen.
  5. Yritysmaailman, valtiovallan ja yliopistomaailman lähentyminen viime vuosina ja tilaustutkimusten määrän kasvu. Kolmikantatutkimuksesta on keskusteltu 1990-luvun lamasta saakka ja tässä maailmassa pärjäävät tutkijat ja osaajat, jotka ovat sosiaalisia ja taitavat verkottumisen. Himanen on artikkelinkin mukaan taitava verkostoituja - mielestäni se on hieno asia, ei tuomittava piirre.
  6. Kirjoituksessa ihmetellään Himasen tutkimusprojektiinsa laskemaa omarahoitusosuutta. Se, että omarahoitus on tutkijoiden omaa ilmaista työtä joutuu syyniin ja arvostelun kohteeksi. Kuten Himanen toteaa ilmainen työ on "rahaa" siinä, missä muunlainenkin panostus. Arvosteltaessa tällaista panostusta, tullaan samalla arvostelleeksi koko hankemaailmaa: organisaatioiden oman työpanoksen merkitseminen hanke- ja rahoitusbudjetteihin on yleinen käytäntö hankemaailmassa. Harvoin PK-yritykset pistävät Tekes-hankkeisiinsa riihikuivaa rahaa, oma panostus on omaa työtä. Sama pätee esimerkiksi myös EU-projekteissa. Se, että onko omaa työtä tehty ilmoitettu määrä, on tilintarkastajien asia.
  7. Selontekoon osallistuneet tutkijat eivät vastaa haastettelupyyntöihin tai suostu kommentoimaan asiaa. Tämä on kieltämättä omituinen asia ja olisin itse valinnut journalistina, joka kommentoi Silfverbergin ja Vehkoon artikkelia tämän arviointieni näkökulmaksi. Mutta tietysti sekin pitää sisällään riskin. Onhan se toki omituista, että tutkijat ovat omituisesti kadonneet jonnekin, mutta toisaalta, onko meillä kenelläkään raportointi- tai haastattelunantovelvollisuutta journalisteille tai median edustajille. Ei tietääkseni.
  8. Sitra, Tekes ja Suomen akatemia ovat joutuneet rahoittamaan Himasen tutkimusta Valtioneuvoston kanslian kehoituksesta. Kai valtioneuvoston kansia voi käyttää valtion rahoitusmekanismeja hyväkseen. Johtaahan se kaikkien edellämainittujen tahojen toimintaa ja rahoitustakin. Itse olemme päättäjämme valinneet. Vaaleissa voi sitten halutessaan vaikuttaa.
  9. Himasen käsittämätön epäselvyys ja kiemurteleminen toimittajan haastatellessa häntä tutkimuksesta ja sen laadusta. Osa toimittajien kysymyksistä on sellaisia, jotka saisivat kenet tahansa kiemurtelemaan. Esimerkiksi yhdessä kohdassa Himanen viittaa Jorgensonin ja Yipin tutkimukseen - ja toimittajat hämmästelevät etteivät kyseiset tutkijat edes työskentele tässä tutkimuksessa ja heidän ajatuksensakin ovat jo vuosikymmenen takaa. So? Eihän Himanen tätä väitäkkään ja jos toisaalla journalistit arvostelevat Himasta pamflettimaiseksi, niin kohdassa jossa hän viittaa aiempaan tutkimukseen (tutkimuksissa on tapana viitata aiempaan tutkimukseen) sitäkin arvostellaan.
  10. Manuel Castellsin "luovimmat vuodet ovat takanapäin" ja Himanen tekee tiivistä yhteistyötä edelleen Castellsin kanssa. Vihjaavatko toimittajat ettei 70-vuotiaalla maailmankuululla sosiologilla olisi enää annettavaa. Lause on varsin ylimielinen ja hienon akateemisen uran tehneen tutkijan vähättelemistä.


Aika näyttää - loppuraporttia odotellessa

Kuten sanoin sinisestä kirjasta voidaan olla montaa mieltä. Kuten sanin, itsekin sen luin ja en lukukokemusta kovin korkealle arvostanut - mutta samalle hataralle tasolle ja syytöksiä sinne tänne heittävälle tasolle jäi mielestäni myös Silfverbergin ja Vehkoon artikkelikin.

Jään odottamaan Himasen tulevaisuustoimikunnan raporttia mielenkiinnolla. Katsotaan sitten, olivatko toimittajat jutun päällä vai ammuttiinko tykillä harakoita. Myrskyn se ainakin herätti vesilasissa ja kateelliset akateemikot kateedreilta heittämään kiviä. Eikö hidas journalismi olisi tässä tapauksessa voinut olla odottavaa. Olisi katsottu lopputulos ja hutkittu sitten, mikäli siihen olisi ollut aihetta. Mutta onhan tämä ainakin herättänyt keskustelua. Tässäkin.

Mutta aika näyttää. Maksoin artikkelista 3,90 euroa ihan mielelläni - mediassa esitetyt näkökulmat olivat kuitenkin vain osa itse artikkelia.

Long Play palvelu keskittyy pitkiin tutkivan journalismin juttuihin ja edustaa mielenkiintista uudenlaista journalistista lähestymistapaa. Kuva palvelusta blogissakin mainitun etusivun perusteella.
Silfverbergin ja Vehkoon artikkelin voi ladata tästä. Maksamiseen voit käyttää esim Paypaliä.


---
Kirjoittaja on aktiivisesti mediaa, politiikkaa ja tutkimusta seuraava maallikko, joka ajoittain saattaa syyllistyä kärjistettyihin, mutta mielestään perusteltuihin mielipiteisiin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Slavery was abolished in USA in 1865, in Finland it was done in the 1950's

In 2010 Finland's National Brand Committee lead by former Nokia CEO Jorma Ollila presented its paper to a former Foreign Minister Alexander Stubb. The committee stated proudly that Finland was the forerunner of democracy since Finnish women became the first in the world to have unrestricted rights both to vote and to stand for parliament. But something was left out from the report. Something which was part of the Finnish Social Policy in many decades of the 20th Century. In many countries this would be called slavery. And this is something which is quieted story of the Finnish history. A modern time slavery. Finnish historician Jouko Halmekoski writes about the modern slave market which was the fact in Finland as late as in the 1950's. He interviewed 25 persons who had been auctioned away by the local government in order to save money in sustaining the children. The lowest bidders won the custody of the child for one years period. Ironically the auction was held in the 29

Kasvien keruu ja herbaario - prässäämisohjeet

1970-luvun peruskoulu-uudistus unohti kasvion! Kuulun siihen peruskoulusukupolveen, jonka ei tarvinnut kerätä kesälomansa aikana herbaariota eli kasvikokoelmaa. Se oli sääli, sillä pläräsin useasti veljeni keräämää upeaa 50 kasvin kokoelmaa. Selasin usein sen sivuja ihastellen kauniisti kuivattuja ja prässättyjä kasveja. Olisin halunnut koota sellaisen itsekin. Se jäi, kunnes vihdoin tänä kesänä pääsin kannustamaan poikaani hänen kasvinkeruuretkillään. Sain seuratakin häntä ja hänen serkkujaan metsien siimekseen ja peltojen pientareille. Hienointa oli, että hänen opettajansa jopa kannusti vanhempia ja isovanhempia sekä lapsia liikkumaan yhdessä luonnosta nauttien - kunhan lapsi valitsisi poimittavat kasvit. Matka aurinkoisella soratiellä kohti luontoa ja kerättäviä kasveja. Kasvienprässääminen palasi takaisin Jossain vaiheessa kasvien kerääminen palasi peruskoulun opetussuunnitelmaan. Vapaaehtoinen, mutta numeroon positiivisesti vaikuttava, kasvikokoelma kerätään yleis

Today's Rudolf Koivu would be a Game Designer

Rudolf Koivu (1890 - 1946) is one of the illustrators which has affected me most. Even if Finland's most known illustrator died already in 1946 there is no one which has escaped Koivu's sensuous lines, magical creatures from childrens' stories and Christmas cards. I claim, Koivu is for Finns the same than Carl Larsson for Swedes or Mucha for Czechs. Or perhaps even more than that. Last summer I visited an exhibition full of Koivus drawings to different Childrens' stories. It blew my mind out. Pictures to the stories by Grimm, Topelius, Andersen were all presented. Thinking of the fact that the world was not full of images Koivu's characters, trolls, sceneries and mystical creatures were amazingly original ones. Unlike today's illustrator who has grown in a world full of images, Koivu had to bring these creatures from his mind. That is a thing which often has been neglegted. My first memories of Koivu, though I did not know that by then, were the sensuous cov